Tervehdys kaikille!

Tämän tekstin on tarkoitus inspiroida (toivottavasti) teitä lukijoita, jotka kamppailette jonkin sairauden, haasteen tms kanssa ja samaan aikaan yritätte taistella kohti parempaa huomista.

Se on kesäkuu jälleen, se tarkoittaa omaa henkilökohtaista vuosikatselmusta. Edellinen blogikirjoitus aiheesta löytyy tästä vuodelta 2016. Minun tarinani lyhyesti sanottuna alkoi 19.6.2013, kun havahduin siihen kuinka huonoon kuntoon olin päästänyt itseni. 176 senttiseen ruhoon oli kertynyt painoa 117kg, olin lopen väsynyt, vatsa oireili, alkoholin ja roskaruuan addiktiot olivat voimakkaat sekä Itsetunto hyvin alhainen.

Aamulla 19.6.2013 kuitenkin kaikki muuttui. Muutin aivan kaiken ja lähdin ottamaan askeleita eteenpäin, enkä ikinä enää sen jälkeen ottanut niitä taaksepäin. Katsoin pitkään peilikuvaani ja sanoin sille että ”Nyt riittää!”. Siitä minun matkani alkoi!

Vuodet vierivät

Vuodet vierivät, läskiä tirisi pois ja kunto koheni. Vatsaongelmat helpottivat ja itsetunto nousi merkittävästi. Virkeyskin palasi entisiin lukemiin. Matka ei kuitenkaan ollut mutkaton, ei toki. Kovin takaisku oli syksyllä 2014 diagnosoitu selkärankareuma, joka meinasi viedä täysin liikuntakykyni. Onneksi siihen mennessä olin ehtinyt taivaltaa uutta matkaani tarpeeksi kauan, ja olin saanut iskostettua itseeni periksiantamattomuutta sekä asenteen että ”luovutus ei ole vaihtoehto”. Seuraavat vuodet olivat selkäkipujen suhteen arvaamattomia, mutta harvassa olivat ne päivät, että sairauteni olisi ottanut kunnon niskalenkkiä. Tästä päästäänkin viime vuoteen 2017…

Vastoinkäymisiä ja turhautumista

2017 tammikuussa tein elämäni ensimmäisen kerran kunnon bulkvoimaohjelman. Tämä tarkoittaa sitä, että tietoisesti nostin kehonpainoani ja nostelin helvetin raskaita painoja raavaassa äijäporukassa. Tarkoituksena oli saada voimaa lisää. CrossFit oli tauolla tuon ajan itseltäni. Kyseinen Beast– nimellä kulkenut projekti meni ihan ok. Näin myöhemmin ajateltuna ravitsemukseni hiukan epäonnistui sen aikana ja jätti paljon hampaan koloon, että mitä tekisin jonain päivänä toisin. Selkä kuitenkin kesti beastin ja sain projektin valmiiksi. Beastin jälkeen 2017 alkuvuosi meni sitten palaten takaisin crossfitin ääreen ja metsästämään hiukan laskenutta aerobista kuntoa. Sitten alkoivatkin haasteet.

Nyt kun muistelenkin kyseistä aikaa, mieli vetää hiukan synkäksi ja pintaan nousee suoraan sanottuna vitutus. Toukokuussa 2017 minulla alkoi vaivata vasemmassa polvessa jäytävä kipu, joka häiritsi koko ajan liikkumista ja meni pahemmaksi pikkuhiljaa. Ei muuta kuin magneettikuvauksiin ja diagnoosiksi tuli hyppääjänpolvi. Tässä kohtaa karsin todella paljon jo crossfitliikkeitä pois ja harjoittelu meni haasteelliseksi. Siitä alkoi myös alkuun toivottomalta tuntunut polven kuntoutus ja testailu, että mikä voisi vaivaan auttaa. Diagnoosin antanut ortopedi nimittäin oli sanonut ”ei tälle tehdä mitään, liiku kivun sallimissa rajoissa”.

Edessä oli turhautumista, vitutusta, treenimäärien selvää laskua, lukuisia ja lukuisia tunteja vietettynä venyttelemässä sekä lihashuoltoa tehden, etsien ratkaisua joka helpottaisi kipua. Samaan aikaan selkärankareuma aaltoili koko ajan pahemmin kuin koskaan ennen. Trendi oli, että huonoja päiviä oli enemmän kuin aiempina vuosina. Huono päivä tarkoitti, että kipu oli läsnä aamusta iltaan ja kävelykin tuotti tuskaa.

Elämäni kauheimmat 2 vuorokautta

Lokakuun 13. päivä reuma yhtäkkiä paheni vuorokauden aikana pahemmaksi kuin koskaan ennen. Se on uskomatonta kuinka nopeasti tilanne muuttui ja millä voimakkuudella. Se lamaannutti minut täysin ja vei jalat alta, kirjaimellisesti. Kivut olivat niin helvetilliset, että en pystynyt liikuttamaan mitään raajoja, koska pienikin liike tuotti hirvittävän kivun. Silmät olivat kutakuinkin ainoat, joita pystyin liikuttamaan ilman tuskaa. 2 vuorokautta makasin sängyllä ja kelasin mielessäni, että kyllä tästä vielä selvitään ja toivutaan. Ensimmäisenä yönä taidettiin avopuolisen kanssa miettiä vakavissaan, että pitäisikö soittaa ambulanssi. En pystynyt liikkumaan mihinkään, paikat alkoivat puutua ja paniikkia oli ilmassa. Tätä kirjoittaessanikin meinaa pala nousta kurkkuun. Kokemus oli ylivoimaisesti elämäni pahin. Kipu oli helvetillinen, siinä yöllä kun selän puutuessa yritin kääntää kylkeä voisin vannoa, että pyörtyminen ei ollut enää kaukana.

Toipuminen

Selvisin kuitenkin näistä kahdesta pahimmasta vuorokaudesta. Sen jälkeen alkoi monen kuukauden toipuminen, jonka aikana liikuin kävelykeppien avulla ja kaikki liike oli tuskaa, mutta joka päivä nousin ylös ja jatkoin matkaani, pikkuhiljaa päivä päivältä kivut alkoivat hellittämään. Fyysinen kuntoni oli enää vain varjo menneestä, MUTTA samaan aikaan palo lähteä uuteen nousuun kasvoi koko ajan sisälläni. Mielessäni alkoi syntyä sotasuunnitelma mitä lähtisin seuraavaksi tavoittelemaan, jahka kroppani antaisi myöden.

Suunnittelin kaiken valmiiksi tulevaa koetusta varten. Odotin, tein polvea kuntouttavia liikkeitä (olin viimeinkin löytänyt muutaman liikkeen, jotka auttoivat polvea toipumaan) ja odotin hetkeäni. Kärsivällisesti! Useasti sanoin peilikuvalleni, että taistelu ei ole hävitty, reuma ehkä otti yhden erävoiton, mutta fight goes on! Vanha minäni olisi tässä vaiheessa jo ajat sitten lyönyt hanskat tiskiin. Elämäntapamuutoksen myötä syntynyt versioni ei edes harkinnut luovuttamista, ei missään vaiheessa.

Uuteen nousuun

2018 tammikuussa kroppani oli siedettävän paljon toipunut koetuksista ja oli aika polkaista käyntiin suunnittelemani projekti. Olin tiedostanut sen, että 2017 ongelmat olivat selvästi romuttaneet fyysistä voimaani sekä samaan aikaan aerobista kuntoani. Tein päätöksen, että lähden nostamaan ensisijaisesti fyysistä kuntoani ja samaan aikaan metsästämään elämäni ensimmäisen kerran ihan oikeasti alhaista rasvaprosenttia. En asettanut aikarajoituksia, vaan lähdin uteliain mielin kokeilemaan miltä ns. kovan kesäkunnon metsästys tuntuisi. Projekti olisi valmis, kun se olisi valmis.

Koskaan aiemmin en ollut nähnyt tarpeelliseksi itselleni metsästää mitään alhaista rasvaprosenttia, mutta nyt se jotenkin vain sopi ajanhetkeen ja loi minulle tavoitteet, joita kohti voisin kulkea. Siihen oli hyvä purkaa kaikki se pakkaantunut turhautuminen 2017 ongelmista johtuen.

Kimmo valmentamassa naisten tehoryhmää tammikuussa 2018.

20 viikkoa taivallusta kohti todellista kireyttä

20 viikkoa kuntoilin mahdollisimman vähän, mutta mahdollisimman kovalla intensiteetillä. Treenitunteja tuli todella vähän, mutta kun menin treenamaan annoin kaikkeni. Kävin keskimäärin 3 kertaa viikossa ja treenien pituudet olivat noin 30-40 minuuttia. En mennyt salille hikoilemaan, hakemaan pumppia, kuntoilemaan, kuluttamaan kaloreita, vaan menin sinne vain yksi päämärä mielessä: vahvistumaan.

Rakensin itselleni tarkan voimaohjelman, jota suoritin pilkuntarkkaan. Jos oli takana 16 tuntia töitä, väsytti, vitutti, nälätti -> menin silti treenaamaan. Ei kompromisseja. Sama asenne minulla oli käytössä myös ruokavalion suhteen. En mennyt sieltä mistä aita oli matalin, tai mikä olisi kivaa ja mukavaa, hauskaa. Ei! Menin sieltä mistä oli vaikeaa, työlästä ja haastavaa, mutta äärimmäisen tuottoisaa ja palkitsevaa. Voimaohjelma piti sisällään maastavetoa, takakyykkyä, penkkipunnerrusta, leukoja ja pystypunnerrusta. Ei mitään muuta. Ruokavalion koostin niistä aineksista, joista oikeasti pidän ja laskin tarkat ruokamäärät suhteutettuna kehonkoostumukseeni. Tarkat ruokamäärät tarkoittivat sitä, että ruoka piti punnita joka ikinen päivä. Ei helpointa, mutta äärimmäisen tehokasta. Tässä esimerkki kuva treenin jälkeisestä ruuasta:

Tuloksia:

Ennen kuva otettu 17.1.2018 ja jälkeen kuva 1.6.2018.

Painoa lähti 20 viikossa -9,2 kg. Rasvaprosenttini laski -6%. Inbody 720 laite arvioi rasvaprosenttini 1.6.2018 olevan 9,1%. Voimaohjelman jokaiseen liikkeeseen tuli poweria lisää.

Haasteita? Ongelmia?

Kyllä niitä oli. Selkä kipuili 20 viikon aikana muutamaan otteeseen niin pahasti, että 2-4 treeniä jäi väliin, mutta tämä oli jo etukäteen tiedossa että niinkin voi käydä. Polvet kestivät yllättävän hyvin. Ravitsemuksen suhteen ei ongelmia, pysyin omassa suunnitelmassani 100 prosenttisesti. 20 viikon aikana oli kolme tankkauspäivää, joiden aikana söin mitä huvitti.

Suurin haaste oli kuitenkin aikataulut. 7 päivää viikossa töitä koko ajan non-stop aamusta iltaan. Tämä yhdistettynä tarkkaan ruokavalioon ja saliohjelmaan, tarkoitti sitä, että oli pakko karsia ja luopua joistakin asioista. Aika ei riittänyt välillä mihinkään muuhun kuin työhön, urheiluun ja syömiseen. Jopa unesta jouduin tinkimään välillä sekä parisuhteen yhteisestä ajasta. Nämä ovat tiukkoja valintoja, mutta itse olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen löytänyt vierelleni naisen, joka tiedostaa nämä heikkoudet minussa ja sietää niitä.?Kun itse päätän jotain tehdä, menen kohti sitä päämäärää hinnalla millä hyvänsä. Luovutus tai kompromissit eivät ole mahdollisia. En todellakaan väitä, että sinun arvon lukija tarvitsisi seurata minun jalanjälkiä ja metsästää näin alhaista rasvaprosenttia sekä tehdä yhtä radikaaleja ratkaisuja. Tällaisen alhaisen rasvaprosentin metsästys ei ole kaikkia varten. Kuten alkuun kerroin, tämä teksti koittaa omalla tavallaan motivoida ja tsempata sinua eteenpäin omalla tielläsi.

Kimmo tauolla Ruokatauon ja CF Naantalin avajaisten välissä. Laajensimme saliamme 2018.

Itse olen sellainen, että minulla täytyy olla tavoitteita ja unelmia, joita kohti etenen. Jos niitä ei ole, en tiedä mitä hittoa teen täällä. Tällä kertaa minun tavoite oli metsästää alhainen rasvaprosenttia ja tutkia miltä kyseisen tien kulkeminen tuntuu. Seuraava tavoite on jo selvillä, mutta siihen palataan sitten kun sen hetki on.

Meissä on hirmuinen voimavara

Jos mentäisiin 6 tai 7 vuotta ajassa taaksepäin ja laittaisin silloisen minäni kirjoittamaan teille elämästään tai haasteistaan jotain, olisi tämä teksti totaalisen erilainen. En ollut silloin löytänyt intohimoani enkä tiennyt millainen hirmuinen voimavara itseässäni piileekään. Sen voimavaran kun saa valjastettua käyttöön, kaikki on mahdollista. Vanha minäni luovutti ja antoi periksi, kun asiat menivät vaikeiksi. Hän oli kärsimätön. Onneksi kuitenkin kuljin sen tien, ymmärrykseni ylipainoa, olematonta itsetuntoa, rapakuntoa ja huonovointisuutta kohtaan on mielestäni hiukan erilainen kuin sellaisen henkilön, joka on koko ikänsä ollut ns. kovassa kunnossa ja kulkenut matkaansa ilman mitään todellisia haasteita. Haasteet ja niiden selättäminen tekevät meidät vahvemmaksi, vai mitä?

Personal Trainer Turku Ja Mitä Seuraavaksi?

Vuoden päästä katsellaan taas mitä on tapahtunut ja missä mennään. Minä toivon vilpittömästi koko sydämestäni sinulle lukija, että etsit ja löydät oman intohimosi elämässäsi ja lähdet taistelemaan sitä kohti. Lupaan, että edessäsi on huikea matka ja tapaat väistämättä samanlaisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa kokemuksia, riemuja, pettymyksiä ja onnistumisia.

Älä tyydy keskinkertaiseen, vaan TAISTELE kohti voittoja ja ylitä kovimmatkin haasteesi.

Vilpittömästi,

Kimmo