Peilikuvani ei ollut ystäväni

Joitakin vuosia sitten peili ei ollut ystäväni. Eikä kamera. Eikä mikään muukaan heijastava pinta, josta voisin itseni nähdä. Tunsin itseni lihavaksi ja rumaksi. Jollakin tapaa epäonnistuneeksi. Se, että sen näki ulkopuolelta omassa heijastuksessa tai valokuvassa tuntui pahalta. Se teki sen todemmaksi. Oli kivuttomampaa paeta pelikuvaa ja kameraa. Nykyään, isojen elämän- ja elämäntapamuutosten jälkeen olen ihan ystävällisissä väleissä kummankin, niin peilin kuin kameran, kanssa. Jopa videokameran. On jopa hauskaa päästä varta vasten kuvattavaksi, eikä esiintyminenkään tunnu enää pahalta.

Painoin suurimmillani hieman alle 106 kiloa ja lantionympärykseni oli yli 130 senttiä. Itsetuntoni oli heikko. En juuri koskaan tuntenut itseäni kauniiksi. Usein tuntui siltä, että ihmiset katsovat arvostellen ja tuomiten. Vaatekokoni oli isoimmillaan 52-54. Mielestäni mitkään vaatteet eivät ikinä näyttäneet hyviltä päälläni. Kaikki olivat epämääräisiä telttoja ja säkkejä ja kaapuja. Hyvin harvoin löysin sellaisia vaatteita, mistä oikeasti pidin ja useimmiten piti ostaa vaatteita, jotka vain mahtuvat päälle.

peilikuvani ei miellytä

Kipeimmät vaatteisiin liittyvät muistot ovat muun muassa omista rippi- ja ylioppilasjuhlista. Muut tytöt näyttivät niin kauniilta omissa mekoissaan ja kampauksissaan, kun taas minä tunsin itseni lähinnä lihavaksi ja rumaksi omassa jättisuuressa mekon virkaa tekevässä kaavussani. Myös vaateostoksilla käynti on joskus saanut lähes itkua vääntämään. Kun myyjänkään avustuksella ei löydy sopivaa vaatetta tai tarpeeksi suurta kokoa, niin on tehnyt mieli vajota maan rakoon. Varsinkin ne myyjän pahoittelevat, hieman nolot ja vaivaantuneet katseet ovat tuntuneet nöyryyttäviltä. Se oma häpeän tunne on hirveä! Entäpä sovituskoppien valaistus ja peilit, jotka heijastavat oman kuvasi – jota et halua nähdä – takaisin joka seinältä. Ei erityisen mieltäylentävää.

Kameraa välttelin aina kun mahdollista. Minusta tuntui kiusalliselta joutua kuvattavaksi. En halunnut pilata toisten kuvia, enkä varsinkaan katsella itseäni kuvista myöhemmin. Näin jälkeen päin ajatellen se on sääli, koska siksi minulla ei ole mainittavasti kuvia omasta nuoruudestani. Siitä mitä olen tehnyt, missä olen ollut mukana ja miten olen muuttunut. Mutta jos ei halua katsoa itseään edes ohimennen peilistä, koska näyttää omasta mielestään läskiltä, rumalta ja tyhmältä, niin miksi haluaisi ikuistaa oman itsensä jälkipolville. Omia kuvia katsellessa tuli aina lähinnä paha mieli. Vieläkin tuntuu hieman vaikealta katsoa omia vanhoja kuvia, niitä harvoja joihin olen päätynyt, koska se epämukava tunne on edelleen muistissa.

peilikuvan muutos

Mirka 2014 Ruokatauon valmennuksessa. Muutos oli alkanut.

Ruokataukoon tutustumisen jälkeen vuonna 2014, mistä elämäntapamuutokseni alkoi, suhde peiliin, kameraan ja minäkuvaan on parantunut huikeasti ja itsetunto alkaa olla kohdillaan. Muiden katseet ja sanomiset eivät hätkähdytä läheskään yhtä paljon kuin ennen, mutta on minulla silti vielä tekemistä itseni hyväksymisen kanssa. Koska en ole ikinä ollut normaalipainoinen, en tiedä miltä oman kehoni ”pitäisi” näyttää ja tuntua normaalipainoisena. Olen kyllä nähnyt ja tuntenut monenlaisia muutoksia tässä matkan varrella. Mitattavissa olevia muutoksia ovat kehosta hävinneet sentit: lantiolta on sulanut 27 cm, vyötäröltä 18 cm ja rintaliivien ympärysmitta on kutistunut 15 cm. Yhteensä minusta on siis hävinnyt yli puoli metriä. Rasvaprosentti on tullut yli 20 yksikköä alaspäin. Tunnen luita ja lihaksia siellä, missä ennen on ollut vain pehmeää kudosta. Keho on eri muotoinen ja vaatteet istuvat eri tavalla. Oma keho on samalla tuttu ja vieras.

hurja muodonmuutos

Nykyinen Mirka 2014 vaatteissaan, nämä olivat joskus kireät päällä.

Mutta se peilikuva. Mitään timmiä lihaskimppua en odota näkeväni, koska se ei ole toistaiseksi ainakaan tavoitteeni. En myöskään odota näkeväni peilistä entistä minääni, mutta silti näen toisinaan saman entisen inhoamani minän katsovan takaisin. Edelleen harmittaa, että yksi makkara roikkuu siellä ja toinen löllykkä heiluu tuolla. Paino on pudonnut ja rasvaa lähtenyt, mutta iho on ollut aika kauan venyneenä, joten se ei välttämättä palaudu koskaan täysin. Luultavasti vie myös oman aikansa, että keho asettuu kaikkien muutosten jälkeen lopulliseen muottiinsa, joten en ehkä vielä näe ”valmista” lopputulosta. Mutta kun on jo ison työn tehnyt, niin haluaisi nähdä lopullisen tuloksen mahdollisimman pian. Sen kauan kaivatun litteän vatsan tai edes vähemmän hyllyvän. Valitettavasti olen usein liian ankara itselleni ja malttamaton. Keskityn liikaa vikoihin enkä saavutuksiin. Onneksi ympärillä on ihmisiä, jotka ravistelevat tarpeen tullen. Paras on varmaan oma mies, joka sanoo itseäni häiritseviä epäkohtia taisteluarviksi, eletyn elämän jättämiksi merkeiksi, jotka ovat osa minua.

Ehkä siksi, että oma peilikuva ei ole aivan sellainen kuin odotti, niin myöskään mieli ja ajatukset eivät ole pysyneet perässä. Itselläni on ainakin vielä joissain määrin ylipainoisen entisen minäni identiteetti. Edelleen minusta joskus tuntuu, että minua katsellaan arvostelevasti ja tuomitsevasti. Harvoin tulee mieleen, että joku voisi katsoa ihailevasti. Tiedän kyllä, että todellisuudessa ihmiset todennäköisesti ajattelevat ihan omia juttujaan, vaikka katsoisivatkin päin. Ja niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, niin minusta on edelleen kiusallista ostaa itselleni herkkuja, koska kuvittelen, että joku on taas tuomitsemassa minua siitä. Joskus ennen kuullut kommentit pysyvät sitkeästi muistissa. Oikeastihan sille ei pitäisi antaa niin suurta merkitystä mitä muut ajattelevat. Tai mitä kuvittelee muiden ajattelevan.

Vaatteiden osto on nykyään jopa mukavaa. Voin sovitella sellaisia vaatteita joista pidän ja valikoima on paljon laajempi. Usein käy vielä niin, että otan liian isoja vaatteita sovitettavaksi, koska en ole vielä sinut oman kehonkuvani kanssa. Muutaman kerran on tuntunut todella hämmentävältä, kun on käynyt niin, että tarjolla ei ole ollut tarpeeksi pieniä kokoja. Nykyään voin tuntea itsenikin kauniiksi omassa mekossani ja kampauksessani. Nykyään en häpeä itseäni. Omilla saavutuksilla ja muiden positiivisella palautteella on ollut suuri merkitys paremman itsetunnon ja uuden minäkuvan rakentamisessa.

Kirjoittanut Mirka 2018

By |2018-02-06T13:52:34+00:00helmikuu 6th, 2018|

About the Author:

Personal Trainer